Kirjoituskilpailun voittajan ja kunniamaininnan saaneiden kirjoitukset

[Jukka T Helin]

Näin linnut lensivät tarinoihin PiLY:n järjestämässä kirjoituskilpailussa 100-vuotisen Suomen juhlavuoden kunniaksi!


Liisa Hartikaisen (Nilsiästä) voittanut lintujuttu:

Aloittelevan lintubongarin toiveiden täyttymys

Mistä lapsena innostuu…
Pienellä kyläkoululla Pohjois-Savossa meillä oli opettajana Mauri, joka vei usein meitä oppilaita tutustumaan luontoon ja lintuihin. Koulumatkaani oli kilometri ja tie kulki peltojen keskellä. Eräänä aamuna toukokuussa 1977 kouluun kävellessäni näin pelloilla erikoisen näköisiä lintuja. Koululle päästyäni etsin lintukirjasta, mitä ne röyhelökaulaiset linnut mahtoivat olla. Uskaltauduin sitten sanomaan opettajalle, että oli muuten suokukkoja tuolla pellolla. Opettaja ei uskonut sitä, joten lähdimme koko koulu (12 oppilasta) asiaa tarkistamaan. Opettajan oli tunnustettava, että suokukkokoiraita upean värisissä kaulusröyhelöissä useine naaraineen oli laskeutunut ruokailemaan rantapelloille. Oli hieno tunne köyhällä maalaistytöllä, kun oman koulumatkan varrella oli jotain niin tärkeää, että opettajakin kävi sitä ihmettelemässä.
Luulen, että ainakin jossain määrin tämä tapahtuma jätti minuun kiinnostuksen kipinän luontoon ja erityisesti lintuihin. Tämä kipinä roihahti sitten kunnolla liekkeihin 40 vuotta myöhemmin tämän vuoden helmikuussa. Luin paikallislehdestä jutun, jossa sanottiin, että jokainen suomalainen voi oppia tuntemaan Suomen juhlavuoden kunniaksi 100 lintulajia. Ajattelin, että miksei se minultakin voisi onnistua, jos kaikilta muiltakin. Aikaa minulla ainakin on aamusta iltaan ja illasta aamuun työkyvyttömänä ollessa. Ihanaa, kun on jotain mielekästä tekemistä, jota pystyn terveyteni puolesta tekemään ja samalla haasteellinen tavoite edessä täytettäväksi.

… se vanhempanakin kiinnostaa
Asumme onneksi maaseudulla taajaman tuntumassa, missä osittain kallioinen metsä, viljapellot ja peltojen välissä kiemurteleva joki antavat hyvät mahdollisuudet eri lintulajien näkemiseen ympäri vuoden. Ensimmäiset päivät ja viikot tästä ”herätyksestä” kuluivat ikkunoista ulos tuijotellen ja kirjoitellen vihkoon näkemiäni ja tunnistamiani lintulajeja. ”Normaalit” talvilinnut tunnistin helposti, närhi sai kunnian olla ensimmäinen bongaukseni. Sitten tulivat harakka, talitiainen, puukiipijä, käpytikka… Asiaa auttoi tietysti myös se, että pihassamme oli lintulaudalla siemeniä ja omenapuissa roikkui talitankoja. Niissä kävi yllättävä kuhina, kun niitä rupesi asiakseen seuraamaan. Lintukirjaa ja kiikareita kannoin huoneesta toiseen tunnistaakseni varmasti jokaisen näkemäni linnun. Samalla luin lintukirjasta kaiken tiedon, mitä kustakin linnusta kerrottiin ja netistä kuuntelin niiden lauluääniä.
Melko pian lintujen etsimisreviirini laajeni ulos, läheiselle joelle ja kylän raitille. Minusta tuntui, että ohikulkevat ihmiset pitivät minua vähintään kylähulluna. Joka päivä kiikarit kaulassa kuljeskelin milloin missäkin, eikä toista samanlaista ”hullua” näkynyt liikenteessä, vaikka mielestäni nyt oli otollinen aika alkaa seurata saapuvia muuttolintujakin. Omapäinen kun olen, niin eipä tuo kuvitelmani kauan minua haitannut. Niin paljon tärkeämpää oli saada uusia bongauksia ja nauttia raikkaasta ulkoilmasta. Lähellä kiemurteleva, osittain sulana virtaava leveähkö joki alittaa teitä neljästä eri kohdasta. Lempipaikkojani olivat juuri nämä sillat kaiteineen joen ylityskohdissa.
Olin joskus kuullut koskissa viihtyvästä mustasta, valkearintaisesta koskikarasta, mutta sitä en ollut koskaan luonnossa nähnyt. En osannut edes kuvitella, että sellaista täälläpäin näkisin. Mutta niin se vain siinä joessa kivellä seisoi ja niiaili minulle kauniisti esitellen itseään joka puolelta, kuin näyttääkseen, että tässä minä nyt olen ja pulahtaen välillä jääkylmään veteen. Tunsin onnistumisen riemua tästä uudesta kokemuksesta. Mahtavaa… Olin todellakin tainnut hurahtaa tähän lintumaailmaan.
Kävin ja käyn päivittäin koiran kanssa lähimetsässä lenkillä useampaankin kertaan; meillä on siellä puolentoista kilometrin pituinen polku, joka nousee jyrkälle kalliorinteelle, missä sijaitsee myös radiomasto. Talvella kymmenien senttien paksuisen lumisateen jäljiltä on haastavaa saada polku taas käveltävään kuntoon. 4-5 kierrosta kun ”tallaa” samaa reittiä, niin kyllä se siitä taas iloksi muuttuu. Maaliskuun lopulla uurastus palkittiin. Tali- ja hömötiaisten joukosta kuului tavallista enemmän ääntelyä, joten äkkiä kiikarit silmille: siinä se oli, kuusen oksalla, talitiaisen kokoinen, valkeapäinen ja -mahainen, pitkäpyrstöinen lintu. Olin kyllä kuullut pyrstötiaisesta, mutta en uskonut sellaista näkeväni lähimetsässä. Kiireesti painelin kotiin muistellen linnun tuntomerkkejä ja henkeä pidätellen etsin lintukirjasta äsken näkemääni. Wauu, se todellakin oli pyrstötiainen! Nyt tuntui taas siltä, että tämähän on todella arvaamatonta, mutta palkitsevaa, miten tämäkin lintu voi löytyä näin läheltä. Samalla kun bongaamieni lintujen määrä vihkossa lisääntyi, niin nälkä kasvoi syödessä…

Lisää elämyksiä
Liityin pohjoissavolaisen lintuyhdistys Kuikan jäseneksi, näin sain tietoa alueen lintutapahtumista. Reilun kuukauden kuluttua lintuharrastuksen aloittamisesta otin myös yhteyttä paikalliseen lintuharrastajaan Pertti Hartikaiseen. Häneltä sain hyviä vinkkejä, mistä uusia bongattavia lintuja voi löytää. Yksityisten ihmisten pihoista löytyivät mm. kuukkeli, viherpeippo ja harmaapäätikka, ensin tietenkin piti olla lupa talonväeltä lintujen katseluun.
Sain houkuteltua myös luonnosta kiinnostuneen Erkki-veljeni tähän lintubongaukseen mukaan, (onneksi), sillä en tunne tai tiedä muita aloittelijoita linturintamalta. Kaksin, samanhenkisen ihmisen kanssa on aina mukavampaa liikkua luonnossa ja bongauksetkin on helpompi varmistaa. Välimatkamme on 80 kilometriä, senkin voi hyödyntää mennen tullen etsimällä lintuja otollisilta paikoilta. Pysähdyin myös monesti kuuntelemaan lintujen laulukonserttia matkan varrella.
Olimme taas lintukierroksella, tällä kertaa Kuopion keskustassa ja ympäristössä. Isolla hautausmaalla käydessämme siskon pojan haudalla, tuumasin, että Olli voisi näyttää meille jotain suurta, hän kun oli eläessään isokokoinen nuorimies, kengän kokokin 49. Kun sitten haudalta pois lähtiessämme katsoin taivaalle, tyrkkäsin veljeäni ja sanoin, että katso tuonne. Veljeni ei niskavaivan takia pystynyt ylös katsomaan, huusin hänelle, että mene sitten maahan lumeen selällesi ja kiikaroi sieltä. Sitäkään hän ei tehnyt, vaan etsi lintukirjasta kuumeisesti minun kiikareilla näkemiäni tuntomerkkejä vastaavaa lintua. Mahtavan isokokoinen tumma lintu, jolla oli vaalea pyrstönkärki alapuolelta, kaarteli siipiä räpyttelemättä ympyrän muotoisia, rauhallisia kierroksia hautausmaan yllä, häviten kuitenkin melko nopeasti näkyvistä. Toiveeni oli kuultu ja todennäköisesti Olli tuonpuoleisesta näytti meille suurimman mahdollisen - merikotkan! Saimme siihen vielä varmistuksen, kun paikallinen lintuasiantuntija oli nähnyt samaan aikaan siellä merikotkan kaartelemassa. Tästä elämyksestä tuli jotenkin tyhjä, kiitollinen ja levollinen olo, sen suurempaa lintua tuskin pystyy Suomessa näkemään. Tuntui, että jos tällaista voi meille tapahtua, niin nyt kaikkien lintujen näkeminen voi näköjään olla mahdollista.
Kaupungin kaatopaikka osoittautui myös oikeaksi aarteeksi muuttolintujen ruokailu-, levähdys- ja tietenkin bongauspaikkana. Henkilökunta siellä suhtautui meihin lintuihmisiin ystävällisesti. ( Sen lisäksi) jätteetkään eivät haisseet pahalle, vaikka useat eri koneet levittelivät niitä. Ehkä lämpimänä kesäpäivänä asia on toisin. Kaatopaikalta löysimme selkä- ym. lokkeja, kottaraisia ja korppeja. Saimme jälleen uutta potkua päämäärämme (100 lintulajia) saavuttamiseksi, kun samalle päivälle kaatopaikkakävelyineen kertyi lähes kymmenen uutta lintulajia.

Harrastusvälineet
Kevään ja lintujen kevätmuuton edetessä huomasin, että kun linnut ovat kaukana pelloilla ja järvien rannoilla ja selillä, ei niitä kiikareilla voi mitenkään tunnistaa. Tarvittavat tarkat tuntomerkit (mm. nokka, jalat, pyrstö) jäävät kiikareilla näkemättä ja saa vain pettyneen mielen. Tulin tämän asian niin monta kertaa kokeneeksi. Kaukoputki tietysti auttaisi asiaan, mutta kun ne ovat niin kalliita (halvimmatkin laadukkaat yli tuhat euroa käytettynä) meikäläisen kukkarolle. Sain onneksi lainaan muutamaksi viikoksi parhaaseen lintujen muuttoaikaan kohtalaisen hyvän kaukoputken. Seurasin Kuikan sivuilta viimeisimpiä lintuhavaintoja mitä lähialueella oli tehty. Läksin usein havaintojen perusteella etsimään kaukoputkella kyseisiä lintuja. Löytyihän sieltä mm. mustalintu, mustaviklo ja rantasipi.
Aloin ajatella, että pitäisihän minulle jäädä jotain muistojakin näistä lintuelämyksistä muuallekin kuin verkkokalvoille. Niinpä ostin 60 kertaa suurentavan digikameran, niitä saa huomattavasti halvemmalla kuin kaukoputkia. Kauan en malttanut kameraan perehtyä, kun halusin lähteä lintuja kuvaamaan.
Lastukoskella luulin kuvaavani kuikkapariskunnan lemmenleikkejä tai siis parittelurituaaleja, mutta ajettuani kuvat kotona kamerasta tietokoneelle huomasin, että kyseessä olikin kuikan lähilaji, kaakkuri. Hienoa, kuikan olinkin jo aikaisemmin nähnyt, kaakkuri oli uusi tuttavuus. Huomasin, että kameran kanssa ongelmana oli kuvien tärähtäminen varsinkin käsivaralla kauas tarkennettaessa. Jalusta olisi helpottanut tätä tilannetta. Onnistuneista kuvista oli helppo tunnistaa laji viimeistään tietokoneen ruudulta.
Lastulahdessa erään mökin rannassa olin kaukoputken ja kameran kanssa taas kerran hommissa. Valtavasti juuri muuttomatkalta palanneita kahlaajia ym. vesilintuja oli lepäämässä ja ruokailemassa siinä silmieni edessä. Useiden tuntien ajan siinä ihmettelin ja välillä kuvasin tätä lintujen paljoutta. Yhtäkkiä huomasin edessäni, pääni yläpuolella, hitaasti kaartelevan kalasääsken, jolla oli n. kilon painoinen hauki kynsissään. Sen ympärillä oli useampia naurulokkeja pyörimässä. En tiedä, yrittivätkö lokit saada kalasääskeltä hauen itselleen vai yrittivätkö ne ajaa sitä pois reviiriltään. Vai halusiko kalasääski siinä muutaman minuutin ajan hitaasti kaarrellessaan ja haukea riiputtaessaan näyttää minulle – kokille - kuinka se riiputtaa ateriansa mureaksi ennen ruokailua. Joka tapauksessa ”halvaannuin” tästä luonnonnäytelmästä niin totaalisesti, etten tajunnut edes ottaa kameraa käsiini ja napsia ikimuistoisia kuvia, joita varmasti olisin saanut. Seurasin vain kaukoputkella ja välillä paljain silmin tätä unohtumatonta elämystä. Se oli mitä hienointa luontokuvaa livenä.
Osallistuin myös lähes kaikkiin lintuyhdistys Kuikan tapahtumiin, kuten hanhiretkelle, Tornien taistoon ja opastettuihin linturetkiin eri puolilla Pohjois-Savoa. Näissä tapahtumissa näin asiantuntijoiden opastuksella niin erikoisia lintuja, että itseltäni ne olisivat varmasti jääneet tunnistamatta, kuten piekana, arosuohaukka, vesipääsky ja heinätavi. Olen kiitollinen siitä, kuinka auliisti kokeneet ja asiantuntevat lintuihmiset jakavat tietämystään ja antavat katsella kaukoputkillaan.

Tavoite täyttyy
Jälleen kerran Hartikaisen Pertti soitti minulle ja kertoi jätevedenpuhdistamon rannan lähellä olevista mustakurkku-uikuista. Ei muuta kun menoksi ja bongaamaan. Ne nähtyäni laitoin Pertille tekstarin: Jess, mustakurkku-uikku sai kunnian olla sadas bongaukseni! Tavoitteeni oli täyttynyt. Onnitteluthan sieltä tulivat takaisin ihmettelyjen kera, että aika nopeasti sain sata lajia täyteen, olihan vasta toukokuun 20. päivä. Mielestäni kylmä, hitaasti etenevä kevät mahdollisti osittain tämän. Muuttolintuja tuli pikkuhiljaa, joten pysyin paremmin kärryillä ja kerkesin bongata lintuja sitä mukaa kun ne saapuivat iloksemme. Kun jo omasta pihapiiristä löysin yli 40 lintulajia, niin hyvähän siitä oli jatkaa eteenpäin… Hyväksyin bongatuiksi vain näkemäni lintulajit, en pelkästään kuulemiani, joita niitäkin oli kymmenkunta.
Muutamia pettymyksiäkin matkan varrella tuli. Kovasti etsin mm. käpylintuja, viiksitimalia, metsoa, mandariini- ja ruostesorsaa, joita toiset olivat nähneet lähialueilla, mutta minulta ne pysyivät piilossa ja jäivät toistaiseksi näkemättä.
Tavoitteeni täyttymisen johdosta Pertti teki minusta jutun paikallislehteen. Sitä lukiessani sain tietää , että olin ”sotkeutunut” miehisen harrastuksen pariin. Tosiaan, enemmistö lintubongareista näyttää olevan miehiä. Viimeistään nyt kaikki paikalliset ihmiset tiesivät minun hurahtaneen lintuihin.
Lintujen seuraaminen jatkui samalla intohimolla eteenpäin vaikka tavoitteeni täyttyikin. Toiveenani loppuvuodelle oli nähdä edes yksi pöllö, niitä kun en peilikuvani lisäksi vielä koskaan ollut nähnyt. Ainoastaan huuhkajan huhuilua olin kuullut useampaankin otteeseen.
Ajelin kymmeninä kesäiltoina ja – öinä hiljalleen pitkin maanteitä siinä toivossa, että jonkin pylvään tai sähkölangan päällä olisi pöllö hiiripassissa. Ei, ei niitä kuulemma etsimällä löydy, eikä löytynyt. Kerroin myös ystäville, tutuille, sukulaisille ja naapureille, että haluaisin nähdä pöllön. Monet heistä sanoivat, että heidän pihallaan, mökillään tai rannallaan on nähty sarvipöllöä, helmipöllöä, lapinpöllöä, huuhkajaa… Niin epäreilua … Pyysin heitä ilmoittamaan minulle heti, jos jokin pöllö vielä ilmestyy näkyviin. Kuukausien ajan odotin yhteydenottoja, ei kuulunut miltään suunnalta, kunnes…

Haave toteutuu
Syyskuun lopulla eräänä perjantai-iltapäivänä ystäväni Armi soitti ja kertoi miehensä Jarin löytäneen päivällä koiria kouluttaessaan erään mökin pihalta lentokyvyttömän ja vahingoittuneen pöllön. Vastasin Armille ensin, etten pääse lähtemään, koska olin juuri keittämässä lohisoppaa ja nuorisoakin olisi lähdettävä kuskaamaan. Tulin kuitenkin pian ”järkiini” ja ajattelin, että se PÖLLÖ on nyt viimeinkin nähtävä, tämä olisi ainutkertainen tilaisuus. Jätin kaiken muun ja läksin Jarin ja Pertin kanssa sitä ihmettä katsomaan. Siinä se kyykötti liikkumatta valurautapadan reunalla silmät kiinni. Tuntui uskomattomalta, että siinä se nyt on: täydellinen pöllömäinen olemus ja kaunis vaalea sydämenmuotoinen naama. Pertti tunnisti sen viirupöllöksi. Otin kameralla useita kuvia tästä mieleenpainuvasta ja kauan odottamastani näystä.
Ottaakseen vahingoittuneen viirupöllön kiinni Pertti lähestyi sitä takaapäin paksut hanskat kädessä. Se ei tehnyt juuri minkäänlaista vastarintaa kiinni otettaessa, avasi vain vähän silmiään. Sain silittää sen pehmeitä ja liukkaita höyheniä ja toivotin sille paranemista. Pertti huomasi sen jalassa renkaan ja soitti petolintuasiantuntijalle ja kysyi, mitä tämän kanssa tehdään. Vastaukseksi tuli, että yrittäkää juottaa sille kokista ja syöttää karvoihin sekoitettua jauhelihaa!?? Laitoimme pöllön isoon pahvilaatikkoon ja läksimme viemään sitä Armin ja Jarin kotiin, heiltä kun löytyi näitä pöllön hoitoon tarvittavia raaka-aineita. Jari otti koirien harjasta karvoja ja sekoitti ne koirille tarkoitetun jauhelihan sekaan. Sitten hän työnsi pieniä liha-karvapalleroita pöllön suuhun Pertin pitäessä nokkaa auki metallisaksilla. Välillä sille juotettiin lääkeruiskulla kokista, josta se sylki osan pois. Viirupöllö oli tosi väsynyt, eikä se paljoa jaksanut syödä tai juoda. Pertti soitteli useita puheluita asiantuntijoille ja läksi viemään viirupöllöä eteenpäin hoitoon.
Pöllö oli matkannut Pielavedelle petolintuja kuntouttavan henkilön huostaan. Siellä oli todettu, että pöllö oli liian nälkiintynyt, eikä sen suolisto enää toiminut. Se ei ollut pystynyt lentämällä saalistamaan ruokaansa, koska se oli satuttanut siipensä johonkin törmätessään. Viirupöllön renkaasta selvisi, että se oli tämän kevään poikanen ja rengastettu Kaavilla, n. 50 kilometrin päässä löytöpaikastaan. Nuorten viirupöllöjen tapaan se oli lähtenyt syksyiselle vaellukselle kohtalokkain seurauksin. Viirupöllö nukkui pois seuraavana yönä.
Erittäin surullinen loppu tälle nuorelle pöllölle, mutta se kerkesi viimeisenä elinpäivänään toteuttaa toiveeni pöllön kohtaamisesta paremmin kuin osasin odottaa. Kiitos viirupöllö! Minulla on sinun sydämenmuotoisen naamasi kuva tietokoneen näytön taustakuvana.


Kunniamaininnan saaneiden tarinat:

1. 10-vuotias Olivia Lahtinen Tampereelta (2 tarinaa)

URPIAISET
On itsenäisyyspäivä. Aurinko paistaa. Koira haukkuu jossain pihalla. Punatulkkupari lentelee pihlajissa. On rauhallinen päivä. Urpiaisparvi saapuu Iidesjärven rannalle. Pienessä pusikossa ne syövät kasvin siemeniä. Pari talitiaista lymyilee läheisessä ruovikossa. Pian yksi urpiaisisista hyppää jäälle. Se alkaa poimia pudonneita siemeniä, ja niitähän riittää! Kohta kaksi luontokuvaajaa saapuu paikalle. Toinen ottaa kameran esiin ja alkaa räpsimään kuvia linnuista. Ja hienojahan kuvat ovatkin. Urpiaiset ovat kuin eivät huomaisi yhtään mitään. Kuvaajat poistuvat hetkeksi paikalta etsimään viiksitimalia. Urpiaiset käyttävät tilaisuuden hyväkseen ja lähtevät lentoon. Ne laskeutuivat korkeaan pajuun. Kuvaajat huomasivat linnut hetken etsittyään, mutta heidän on vaikea kuvata niitä tiheässä oksistossa. He lähtivät pois, sillä kuvaamisesta ei tullut mitään.
ETTÄ SEMMONEN PÄIVÄ! TÄÄ LOPPUU NY!


Tekijä: Olivia Lahtinen


TEERISOIDIN
On aikainen kevätaamu. Lumet eivät ole vielä sulaneet. Päivä on vasta sarastamassa metsäaukealla. Mikään ei voisi pilata tätä päivää. Pian paikalle ilmaantuu viisi, kuusi teerikukkoa. Ne tarkkailevat toisiaan herkeämättä. Kohta alkaisi soidinmenot. Juuri kun valkoinen pyrstö tulee esiin, alkaa rankka kaatosade. Lumet ovat sulamaisillaan maasta. Höyhenetkin kastuvat. Naaraat rientävät edellä metsän suojiin, kukot seuraavat perässä.
Missähän minä tämän närheni nyt söisin, ilman että kastun?, ajatteli metsän vanha kanahaukka.
Teeret eivät voineet muutakaan kuin siirtää kosiomenojansa huomiselle. Pian tuli jo yö. Pari norjalaista kuvaajaa asettivat jo yöllä kuvasutelttansa, että teeret tottuisivat tuntemattomaan pömpeliin. Pian aamu koitti. Pari sepelkyyhkyä huhuili jossain kaukana. Nyt soidin taas jatkuu normaalia menoaan. Siivet riipuksissa kukot suhahtelevat ja pulputtavat. Ne puolustavat omaa pientä reviiriään. Naaraat lymyilevät vielä metsässä mutta pian ilmaantuvat paikalle konsertin houkuttelemana. Kukot hääräilevät omalla alueellaan. Välillä pari kukkoa ottaa yhteen. Rauhallinen päivä. Pian vanhin koiras alkaa huutamaan. Sen reviirillä ei ole enää paljonkaan lunta, vain märkiä suomättäitä. Teeret poukkoilevat ympäriinsä. Ne ovat niin vilpittömiä etteivät huomaa lähellä istuvaa vanhaa kanahaukkaa. Se on tarkkaillut niiden touhua jo vähän aikaa. Pian se huomaa yhden, juuri sille sopivan teeren, ja mikäpä muukaan se on kuin,halutuin naaras. Kanahaukka katsahtaa ympärilleen. Pian se levittää siipensä ja lähtee lentoon. Pari koirasta lähtee lentoon. Pian muutkin tajuavat uhkaavan vaaran. Muutkin lähtevät lentoon. Tällä kertaa kanahaukka lähtee tyhjin kourin kotipesälleen. Yksi naaras uskaltautuu takaisin suolle, ja muut seuraavat tietenkin perässä. Taas pari kukkoa ottaa yhteen. Pian vanhin koiras aikoo ottaa yhteen nuorimman teerikukon kanssa. Nuorella on kuitenkin hyvät konstit. Se menee lähelle suonsilmäkettä ja antautuu mukaan tappeluun. Se tönäisee vanhan koiraan suonsilmäkkeeseen ja pääsee kuin pääseekin parittelemaan halutuimman naaraan kanssa. Naaras ei kuitenkaan suostu tuohon ehdotukseen ja nokkaisee kukkoa päähän. Vanha uros on sillä välillä noussut suonsilmäkkeestä ja vainoaa nyt nuorta kukkoa. Siivet roikkuvana se lähtee rauhallisesti hiippailemaan kohti nuorta. Naaras taas keksii keinon, jolla saisi kumppanikseen jokavuotisen kukkonsa. Naaras menee ”valmiiksi paritteluun”- asentoon. Nuori koiras luulee saavansa paritella naaraan kanssa mutta vanha kukko hyppääkin tämän eteen. Parittelun jälkeen nuori kukko mottaa oikein kunnolla vanhaa kukkoa nenään. Naaras lähtee kauemmaksi ja kukot ottavat jälleen yhteen. Voi voi, eihän tässä ole yhtään mitään järkeä, ajattelee naaraskin. Vanha kunnon kukko kuitenkin voittaa ylimääräisen tappelun ja nuori kukko pakenee käpälämäkeen. Pian päivä jo valkeneekin. Koko soidin loppuu, ja teeret palaavat metsän suojiin.
Tekijä: Olivia Lahtinen


2. Siina-Riikka Saine ( Jyväskylästä)


Toisin silmin
Minulla oli tunne kuin joku katselisi minua lasin toiselta puolelta
rävähtämättömin silmin,
ja käänsin katseeni tietokoneen ruudulta: ikkunalaudalla talitiainen yritti pysytellä liukkaalla peltipinnalla, vaikutti tarkkailevan minua, olentoa toisessa maailmassa, musta pieni pää kallellaan. Katseemme kohtasivat, virkeäsilmäinen ja väsynytsilmäinen – sitten se hetki olikin jo poissa, pyrähtänyt pois kuin ei olisi ollutkaan. En tiedä, säikähtikö tiainen vai saiko vain kaikki ikkunanpuitteissa piileskelleet hyönteiset napsittua. Mietin, olisiko vieras lennähtänyt sisään, jos ikkuna olisi ollut auki, jonain toisena, vähemmän koleana päivänä. Jatkoin töitäni ajatukset harhaillen, vierailijasta ilahtuneena
ja vaikka olin ajatuksissani, nostin katseeni, ja minustakin tuli katselija. Jonkin trooppisen puun oksistossa lähes sähkönsinisten sulkien hohde ja liike paljastivat linnun. Miten suurikokoinen, ja kaunis, niin kaunis, se olikaan! Kaksi puuta, muutama lisäoksa seinustoilla, ajatella, jos se olisi ainoa maailma, jonka koskaan näkisi. Olinko minä virike, muutos muuten liian muuttumattomassa tilassa? Kyltissä nimi: Anodorhynchus hyacinthinus. Telkeämme tänne kaiken, jonka haluamme pelastaa meiltä itseltämme, odottamaan, mutta mitä – etteivät tekomme enää olisi uhka? Minun silmissäni yhtäkkiä jotain sameaa, joka esti näkemästä enemmän
ja siellä, aivan nurkassa, lähes unohdetun oloinen pikkuinen helmipöllö oksalleen jähmettyneenä. Saatoin kuunnella sen ääntäkin halutessani, antaa puputuksen soljua yhä uudelleen, väärään vuorokauden ja vuodenaikaan. Lasiset silmät lasin takana, välinpitämättöminä. Ilmassa leijui pölyhiukkasia. Onko meissä jotain vialla, kun haluamme katsella kuolleita? Kiireiset askeleet museon käytävällä, ne olivat minun, poistumassa
ja salaa odotan, että tiainen palaisi. Tai että näkisin silmäkulmastani harakan siipien välkähdyksen sen palatessa pesälleen vastapäiseen puuhun, kuulisin kurkien äänet, tai kaulushaikaran kutsu kantaisi sinne missä olen, väärässä paikassa, kun voisin olla siellä missä hekin, pyrähtelemässä, liitelemässä, tuntemassa ilmavirtojen liikkeet, katselemassa maailmaa toisin silmin.
- S. Saine, Jyväskylä